Lehtien kulttuurisivuista puhuttaessa voihkitaan usein juuri kritiikkien vähentymistä. Kuvataiteelle, jonka kiinnostavuus suuren yleisön keskuudessa on muutenkin marginaalista ja ostajat harvemmassa kuin ne kuuluisat neulat heinäsuovassa, kritiikit ovat tärkeää julkisuutta. Mutta miksi taiteesta kirjoitettaessa media tarvitsee kriitikon portinvartijaksi?
Osaavathan toimittajat tehdä juttuja aiheesta kuin aiheesta, miksei suoraan taiteilijoista, heidän työstään, taiteen kuluttajista eli yleisöstä, trendeistä, ismeistä ja henkilöistä. Äärimmäisen harvoin mediassa näkee juttuja elävistä nykytaiteilijoista, varsinkaan muutaman harvan julkkistaiteilijan piirin ulkopuolelta. Eipä näy juttuja, joissa olisi tutkittu yleisön taidemieltymyksiä, mitä ihmiset ostavat, mitä taiteilijat tekevät ja miksi ja miten nämä asiat kohtaavat, jos kohtaavat.
Kuitenkin lähes kaikesta muusta kuluttajille kaupattavasta pursuaa vastaavaa informaatioita mediassa; kännyköistä muotiin, kodin sisustustavaroista (joita suurin osa taiteestakin on) autoihin ja asuntoihin asti. Teknisistä vempaimista kirjoittavan ei tarvitse olla insinööri, eikä asunnoista kirjoittavan arkkitehti, muodistakin voi kirjoittaa ilman vaatesuunnittelijan tutkintoa. Miksi taiteesta kirjoittava sitten tarvitsee vähintäänkin taidehistorian arvosanan? Taidekriitikon teoretisoiva lähestymistapa todennäköisesti entisestään karkottaa suurta yleisöä kuvataiteen luota, niin vaikeasti ymmärrettävää se usein on. Vanha Pihtiputaan mummo -sääntö ei ilmeisestikään koske kritiikkejä.
Näyttelyiden ihanuus
Kuvataide työntyy julkisuuteen lähes ainoastaan näyttelyiden yhteydessä, vaikka ne ovat vain jäävuoren huippu - taiteilijan pop up -kauppa, joka usein sijoittuu kalliilla vuokrattuun galleriatilaan ja kinuaa itselleen tilaa ihmisten tietoisuudessa järjestämällä avajaisia tarjoiluineen, lähettämällä kutsuja (suoramarkkinointi), levittämällä julisteita (joukkomarkkinointi) ja odottamalla, että joku kriitikko tulisi paikalle ja kirjoittasi lehteen muutaman sanan ylevää taidejargonia (hmmm...varsin monipolvisen pr-toiminnan lopputulema).
Kaiken tämän jälkeen ne punaiset täplät teosten vieressä ovat useimmiten harvassa. Leijonanosa minkä tahansa näyttelyn kävijöistä muodostuu avajaisvieraista ja tästä joukosta suurin osa on aina taiteilijan ystäviä, perheenjäseniä ja tuttavia, joiden seinät jo pullistelevat ko. tekijän taidetta. Loppuaika sitten maksellaan lähinnä vuokraa kalliista varastotilasta...
Niinpä niin. Tästä huolimatta, tervetuloa kriitikot ja kaikki muutkin Kanneltaloon "Speak to me - Puhu minulle" näyttelyyn! Avajaiset ovat 20.11. klo 17-19 ja 13 taiteilijan näyttely jatkuu siitä 8.12 asti.
Miksi näyttelyn nimenä on Speak to me? Koska tämän näyttelyn teokset puhuvat - toivottavasti - jokaiselle kävijälle. Et tarvitse kriitikkoa esilukijaksi, tule itse kuuntelemaan mitä taide sinulle sanoo ja kerro mielipiteesi taiteilijalle. Näyttelyvierailla on mahdollisuus antaa palautetta. Lisäksi useampi koululaisryhmä on tulossa vierailemaan näyttelyyn ja kirjoittamaan tai piirtämään omista tuntemuksistaan. Koululaisten tuotokset asetetaan myös esille näyttelyyn. Mielenkiintoista nähdä mitä nuorilla ja vanhemmillakin vierailla on sanottavanaan!
