Etsitään autokauppiasta myymään taidetta!

Mihin kuvataidetta tarvitsee? Kun tarkastelee taiteen markkinointia törmää aika pian tähän ongelmaan. Onko kuvataiteella jotain erityistä lisäarvoa, mitä ei saa muista kuvatuotteista? Miten sen voisi määritellä?

Kun itse tekee taidetta ei tarvitse miettiä mihin sitä tarvitsee. Olen itse tehnyt kaikkea kuvataiteen alaan luokiteltavaa niin kauan, että se on elimellinen osa olemista. Nimenomaan se tekeminen. Havahduin tähän sen jälkeen kun muutimme taloon, jossa on puutarha. Kävin sen kimppuun välittömästi. Kyseessä ei ole "istutan kauniita kesäkukkia" -projekti. Kyseessä on "muokkaan tässä omaa maailmaani" -projekti ja sama pätee taiteen tekoon. Ympäristö, käsillä olevat materiaalit, työkalut ja hankittavissa olevat tarvikkeet saavat pään täyttymään ideoista. Kun rakennan yhtä paikaa, ajattelen jo seuraavaa. Idea on mielessä kuin valokuva. Se saattaa muuttua matkalla, mutta matka on tärkein, ei päämäärä.

Entä jos ei tee itse taidetta? Mitä katsoja näkee teoksessa ja mitä hän haluaa siinä nähdä? Taiteilijan tarkoituksen vai omia tulkintojaan? Onko kiinnostavaa tietää miten jokin teos on syntynyt?  Millä tavalla kuvataidetta voi käyttää?

Musiikin suhteen ei ole ongelmaa, sen käyttö on selkeää. Sitä kuunnellaan kaikkialla, sitä lauletaan, sen tahdissa tanssitaan, se on taustaääntä, se muokkaa tunnelmaa. Sitä on helppo markkinoida, koska sitä on myös helppo myydä. Musiikkia voi käyttää niin monella tavalla, monenlaisten välineiden avulla.

Entä kuvataide sitten? MTV3:lla alkoi juuri uusi tosi-tv sarja "Taiteilijaelämää Salmelassa". Ensimmäisen jakson jälkeen on helppoa yhtyä Hesarin Kaisa Heinäsen arvioon. Ohjelma oli aivan järjettömän tylsä ja huonosti tehty. Valitettavasti. Odotukset olivat korkealla, kuten Tuomas Hoikkala radiossa arvioi 30 Minutes of Fame. Nuorten taiteilijoiden esille tuominen oli kuitenkin kääntynyt Salmelan markkinoinniksi.

Ehkä kuvataiteen markkinointi on niin jähmeää, koska sitä tekevät väärät ihmiset. Taiteilijan on vaikea ymmärtää katsojan tarpeita, koska hän on itse tekijä. Taiteen ammattilaiset eivät useimmiten osaa markkinointia ja ovat liian sisällä taiteessa - tästä kuvataiteen kentän elitistinen ja sisäänpäinkäpertynyt maine.

Mistä löytyisi se autokauppias, joka siirtyisi myymään taidetta? Autokin on tuote, josta useimmat ostajat eivät oikeasti paljoa ymmärrä. Ne ovat myös kalliita ja niille on monilla tarjolla halvempiakin vaihtoehtoja (joukkoliikenne vrt. julisteet). Autolle on kuitenkin olemassa myös selkeä, kiistämätön käyttötarkoitus ja monille auto on välttämättömyys. Silti sen valinnassa on makuasioilla suuri merkitys.

Miten autoja myydään ihmisille? Teknisillä tiedoilla ja mielikuvilla. Enimmäkseen mielikuvilla.

Ja mikä on hyvää?

Ja mikä on hyvää, Faidros,
ja mikä ei ole
- tarvitseeko sitä keneltäkään
kysyä?

Platon

Taiteessa hyvä ja huono ovat erityisen latautuneita adjektiiveja. Mikä on hyvää taidetta? Millä perusteella jonkun taiteilijan teoksista maksetaan tuhansia euroja ja toisen teoksista ei mitään? Millä perusteella yksi saa apurahan ja toinen ei? Miksi kriitikko kehuu toista ja haukkuu toista?

Itse olen sitä mieltä, että hyvää taidetta on se mikä jokaisesta itsestään tuntuu hyvältä. Tämä onkin ihan validi peruste niin kauan kun puhutaan yksityisestä taiteen katselijasta. Sitten kun katselijan mielipiteellä on laajempaa vaikutusta toisen ihmisen elinkeinoon, perusteiden pitäisi pohjautua joihinkin yleisesti hyväksyttäviin kriteereihin. Mitä ne voisivat olla?

Taidetta ei voi standardoida. Käytännössä taiteessa on kaksi hyvän määritelmää. Yksi on kaupallinen menestys. Markkinoiden kysyntä tuottaa oikeutuksen kovalle hinnalle ainakin niiden keskuudessa, jotka ovat hinnan valmiita maksamaan. Toinen on taidekentän auktoriteettien hyväksyntä. Kun kriitikot, asiantuntijat, museoväki ja apurahapäättäjät ovat valinneet jonkin taiteilijan tuotokset hyviksi, hän päätyy taiteen kaanoniin. Toisinaan tämä johtaa myös kaupalliseen menestykseen, muttei aina. Kaupallisesta menestyksestä on huomattavasti vaikeampi hypätä taidekentän auktoriteettien hyväksyntään.

Hyvää taidetta voidaan perustella sen sisällöllä ja teknisellä taituruudella, mutta ei näitäkään tekijöitä voi koskaan täysin objektiivisesti arvioida. Lisäksi näkemys niistä voi olla kovin erilainen taiteen eri katselijoiden keskuudessa, tekijöistä puhumattakaan.

Mitä sitten taiteen keräilijät pitävät hyvänä sijoituskohteena? Tietoa keräilijöiden ostojen jakautumisesta eri taiteilijoille ei taida olla saatavissa, mutta Taloustaito-lehden kyselyssä ainakin taiteen keräilijöiksi itsensä luokittelevat vastaajat olivat listanneet suosikkitaiteilijansa näin:

1. Kaj Stenvall 26,8 %
2. Mauri Kunnas 25,8 %
3. Outi Heiskanen 23,7 %
4. Heljä Liukko-Sundström 22,7 %
5. Rafael Wardi 17,5 % %
6. Kuutti Lavonen 16,5 % %
7. Miina Äkkijyrkkä 16,5 %
8. Olli Joki 15,5 %
9. Ulla Rantanen 14,4 %
10. Pentti Kaskipuro 14,4 %

Taloustaito-lehden lukijoina vastaajat eivät ehkä ole kovin edustava otanta. Silti moinen lista on - yllättävän yllätyksetön. Tämän perusteella keräilijä kulkee hyvin tallattua ja turvallista polkua. Mauri Kunnaksen päätymistä tälle listalle voi tosin vain ihmetellä.

Taiteesta rahaa?

Taiteilijat ja raha kuuluvat harvoin yhteen. Vain kuolleiden taiteilijoiden teokset nousevat säännöllisesti uutisiin huutokaupoissa keräämillään ennätyshinnoilla. Elävistä taiteilijoista taiteellaan oikeasti rikastuneet voidaan laskea yhden käden sormin. Mutta jos ei mennä äärimmäisyyksiin, miten taiteesta saataisiin edes kohtuullisesti tuottava elinkeino?

Suomalainen taidekenttä on erilaisten ristivetojen pysyvä näyttämö: kaupallisuus vs. epäkaupallisuus. Taiteilija maksaa pahimmillaan kaiken: materiaalit, työn, näyttelytilan, kutsut ja tarjoilut, provisiot mahdollisesta myynnistä, logistiikan ja mahdolliset vakuutukset. Gallerioiden näyttelyaikoja haetaan usean vuoden päähän. Kuinka tuoretta ja kantaaottavaa voi tässä kuviossa mikään perinteinen näyttely olla?

Myynti on useimmilla minimaalista, näyttelyissä kävijämäärät samaten. Kun tuloja ei tule tuotteista eli taiteesta, ne pitää hankkia apurahoina ja muissa töissä. Niinpä ei ole ihme, että suuren yleisön mielessä taiteilija ei ole mikään oikea ammatti, vaan sivutyö tai harraste. Suomalaisessa keskustelussa hyvä taide on vuosikymmenien ajan tarkoittanut samaa kuin mahdollisimman epäkaupallinen taide. Lukuunottamatta kuolleiden taiteilijoiden teoksia. Haudan takaa saa olla kuinka kaupallinen tahansa.

Oppi onkin mennyt loistavasti perille. Suomessa ei taidetta osteta. Sitä käydään ehkä joskus katsomassa museonäyttelyssä, hyvin harvoin galleriassa, ei oikeastaan koskaan taiteilijan työhuoneella. -Ai mitä, voisiko taiteilijan luona käydä?! Niinpä niin.

Olisikohan jo aika päästä eroon kaupallisuuden peikosta ja hyväksyä taiteen teko ammattina muiden joukossa? Kirjailijoiden, näyttelijöiden tai muusikoiden ei oleteta tekevän työtään ilmaiseksi, miksi siis kuvataiteilijoidenkaan pitäisi? Suurin kysymys lienee, mistä saadaan ostajat? Miksi me tarvitsisimme koteihimme ammattitaiteilijan uniikkeja teoksia, kun maailma on täynnä kivoja kuvia muutenkin? Vai olisiko ero siinä, että ne taideteokset voisivat olla enemmän kuin kivoja kuvia?

Muutama uusi luovanalan yrittäjä on päättänyt kääntää virtaa ja saada taidetta myytyä. He kertovat ajatuksiaan kahdessa radio-ohjelmassa 30 Minutes of Fame -sarjassa. Essi Ahtola on perustanut Kreative Generation nettiportaalin ja Kira Sjöberg ArtShortCut taidepalvelun.

Loikka sadun maailmaan - taidenäyttely Rikhardinkadun kirjastossa

Pienelle lapselle askel todellisuudesta satuun on lyhyt ja kevyt ottaa. Sadun maailmaan siirrytään luontevasti mielikuvitusleikeissä ja vanhempien kanssa kirjoja lukiessa. Aikuiselle eläytyminen lasten kanssa toiseen todellisuuteen voi joskus olla vaikeampaa. Kannattaa kuitenkin yrittää, koska seurauksena voi oppia helposti ja mukavasti todellista luovaa ajattelua!

Loikka sadun maailmaan –näyttely koostuu teoksista, joita olen tehnyt osin alle kouluikäisten tytärteni leikkien innoittamana, osin heidän kanssaan. Näyttelyn kuvista muodostuu satu, jolle jokainen katsoja voi itse keksiä haluamansa lopun – ja piirtää tai kirjoittaa sen näyttelykirjaan. Jokaista kuvaa voi katsoa myös omana kokonaisuutenaan.

Konkreettiseen sadun maailmaan siirrytään näyttelyn vitriinissä kolmiulotteisten hahmojen ja rakennelmien kautta. Mielikuvitusmaailman rakentaminen ja luominen käsin kosketeltavaksi on innostanut meitä keksimään aina uusia tekemisen kohteita ja tapoja. Toivon, että tämän näyttelyn kautta kokemamme innostus välittyy myös muille ja kannustaa näyttelyn katsojiakin - vanhempia ja lapsia - luomaan itse.

Vinkkiosiossa kerron joistakin tekemistämme töistä miten ne ovat syntyneet. Vinkit on tarkoitettu katsojille omien ideoiden ja keksintöjen pohjaksi ja innoittajaksi. Ne kaikki on toteutettu kotona tavallisista askartelu- tai rautakaupoista saatavista materiaaleista, eivätkä ne vaadi erityistaitoja. Hieman aikaa ja kärsivällisyyttä kylläkin. Ne löytyvät myös tämän blogin arkistosta.

Taidenäyttely:
Susan Wilander & tytöt

Rikhardinkadun kirjasto
lastenosasto
1. – 30.4.2011

Näyttely avoinna: ma-to 9.00-20.00, pe 9.00-18.00, la 10.00-16.00,
su 12.00-16.00 (17.4. saakka)